Blogit.fi

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Rantakylän lapsisurma




 Aina toisinaan tulee vastaan uutisia, joista tietää, että on pakko kirjoittaa, mutta tekstin tuottaminen tuottaa ongelmia. Tässä tapauksessa piti muutama ilta hengitellä ja raivota muistikirjan sivuille ennen kuin tätä alkaa oksentaa julkisesti nähtäville. Vaarana oli, että teksti tulee hieman "liian raakana" ulos.

Pienen Milon tarina

Viime kesän lopulla huomasin lehtien palstoilla otsikot, joissa kerrottiin Joensuun Rantakylässä kuolleesta nelivuotiaasta Milo-pojasta. Alunperin kiinnostuin asiasta siksi, että olen kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa ja kulmat ovat jollain tapaa tutut. Jäin seuraamaan tapauksen tutkintaa, joka saikin valtakunnan tasoiset mittakaavat nopeasti.

 Ajan myötä kävi entistä selvemmäksi että poika kuoli vakavan ja rajun ulkoisen väkivallan seurauksena. Ennen kuolemaansa samainen lapsi oli ollut kertaalleen kiireisesti huostaanotettuna, mutta palautettu jostain ihmeen syystä ihmisille, jotka olivat täysin kykenemättömiä huolehtimaan edes itsestään. 

Lopulliseksi kuolinsyyksi paljastui isäpuoleksi nimitetyn äidin kumppanin käsittely, jossa lasta oli kidutettu höyrymopilla niin, että lapsi kuoli lopulta vakaviin palovammoihin ja niistä seuranneisiin komplikaatioihin. Ruumiinavauksessa löydettyjen jälkien perusteella lasta oli myös muilla tavoin pahoinpidelty niin, että hänellä oli sisäelinvammoja, jotka muistuttivat tasoltaan jopa liikenneonnettomuudessa aiheutuvia vammoja. Kun ajatellaan, kuinka pieni ja heiveröinen on nelivuotiaan lapsen keho, on kohtelu ollut julmaa, piittaamatonta ja sadistista. 

Kuolemasta syytettiin pääasiassa isäpuolta, jonka oletettiin kohdistaneen poikaan väkivaltaa eri muodoissaan. Syytettynä oli myös lapsen äidiksi nimetty henkilö, joka oli jättänyt lapsen väkivaltaisen kumppaninsa hoidettavaksi ja vammojen syntymisen jälkeen olevinaan hoitanut lasta antamalla hänelle kipulääkettä. 

Käräjillä syyttäjä lähti liikkeelle isäpuoleksi nimetyn miehen osalta oikeutetusti murhasyytteestä. Teko on ollut kokonaisuutena julma ja kohteen kokoon nähden kohtuuton. Äitiä syytettiin taposta. Oikeudessa oli kuultu useampia eri alojen asiantuntijoita, jotka olivat tapahtumapaikalla kuoleman jälkeen. Kaikkein viesti oli yhdensuuntainen - lapsi oli surmattu ja vammoista päätellen lopputulos oli tekijälle selvä. Tähän saakka asia menikin melko lailla kansalaisten oikeustajun mukaan.

Viime viikolla Pohjois-Karjalan käräjäoikeus kuitenkin päästi kummankin syytetyn vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta. Tämä kertoo siitä, että heitä ei tulla syyttämään murhasta, vaan ilmeisesti korkeintaan törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tässä vaiheessa ainakin oma oikeudentajuni hieman sakkaa. Voiko tosiaan olla niin, ettei pieni lapsi saa oikeutta edes kuolemansa jälkeen?

Murhasta ei tullut totta

Ihmettelen tätä siitä syystä, että tapauksessa lapsi on selkeästi kuollut aikuisten käsien kautta. Eikä edes kenen tahansa käsien, vaan juuri niiden, joihin lapsella piti olla suurin luottamus. Pienellä lapsella ei ole elämässään muuta selkänojaa kuin ne ihmiset, joiden kuuluisi pitää hänestä huolta. Nyt noilla käsillä käsiteltiin höyrymoppia ja poltettiin lapsi hengiltä. Valitettavasti jälleen on todettava, että lapsen lähin omainen olisi ollut viranomainen, kun muista ei läheiseksi ollut. 

Murhasyytteeseen on yleisesti käytetty suunnitelmallisuuden lisäksi myös teon julmuutta. Eikö tosiaan ruumiinavauksessa löydetyt vammat yhdistettynä erittäin kivuliaisiin palovammoihin riittäneet täyttämään tätä tunnusmerkistöä?

Oikeus on tunnetusti sokea, mutta että sen pitää olla vielä tyhmä sen lisäksi. Nönnönnöö-professorit selittävät lehtien palstoilla, että oikeus on toiminut oppikirjan mukaan, koska myös jäljellejäävien rikosnimikkeiden yhteistuomio voi nousta jopa kolmeentoista vuoteen. No oppikirjahan se aapinenkin on. 

Voi tuomio toki nousta, mutta oikeus tuskin helpolla käyttää asteikon kärkipäätä, vaan mieluummin tasoittaa tuomiot sievästi puoliväliin. Sen lisäksi kolmentoista vuoden ja elinkautisen välillä on vissi ero, etenkin kun otetaan huomioon suomalaiseen oikeuskäytäntöön olennaisena kuuluvat alennukset, vähennykset ja hyvitykset. Lopputulos on, että kumpikaan syyllisistä ei tule istumaan kuolemantuottamus/pahoinpitely-tuomiolla riittävää määrää, että tekoa saisi soviteltua. Tässä käy kuin Koskelan teinimurhassa, jossa aikaa menee kuin iltamissa ja tekijät ovat vapaalla ennen ensimmäistä lakananvaihtoa. Tervetuloa suomalaisen oikeuskäytännön hellään huomaan. 

Normaalisti olisin sitä mieltä, että äidin suhteen jokin lievennys olisi paikallaan. Olisihan lapsen menettäminen meille normaalivanhemmille pahin mahdollinen painajainen elämässä. Tässä tapauksessa en ihan siihen usko. En pidä edes äitinä ihmistä, joka ei laita lapsensa etua edelle, vaan jättää hänet väkivaltaiseksi tietämänsä kumppanin käsiin. Kyse on lopulta päihdeongelmaisesta reppanasta, jolle lasta ei olisi pitänyt alunperinkään suoda. 

Pienten lasten vanhempana tätä asiaa katsoo tiettyjen väritettyjen silmälasien läpi. En tunne yhtään normaalia ja tervettä ihmistä, joka jättäisi lapsensa vartioimatta huumeongelmaisen, väkivaltaisen ja jopa itselle vaarallisen henkilön huostaan. Enkä tunne kyllä (onneksi) yhtään äitiä, joka pystyisi jättämään lapsen kuolemaan yksin omaan sänkyynsä samalla, kun itse miettii toisessa huoneessa reality-sarjojen juonenkäänteitä. 

Ketä tässä oikein suojellaan?

Olen lukenut surmaa koskevaa kirjoittelua todella paljon, jopa liikaa. Ja sitä kirjoittelua on muuten riittänyt. Murha.infon palstalla olevassa keskustelussa on yli neljätuhatta kommenttia. Samoin koko lehdistö on pitänyt tapauksen aktiivisena pitkään ja kattavasti. Tämä tapaus todella on ansainnut kaiken sen julkisuuden, mitä se saa. 

Tapaus on mennyt myös itselläni niin syvälle ihon alle, että tästä on vaikea vaieta edes tällä pienen pienellä foorumillani. Jos lehtien tiedot pitävät paikkansa, niin tapauksen esitutkintamateriaalia olisi koetettu pitää lehdiltä piilossa vedoten siihen, että kyseessä on perheen "sisäinen asia". Poliisin kommenttien mukaan esitutkintamateriaalista olisi pitänyt poistaa niin paljon tietoa, että jäljelle olisivat jääneet vain kannet. 

Tässä tapauksessa käräjäoikeuden päätös käsitellä asia avoimin ovin on tuonut kaikki karmeimmatkin yksityiskohdat julkisesti nähtäville. Siitä pisteet Pohjois-Karjalan käräjäoikeudelle. Ilman käräjiä tutkinta olisi saatettu hyssytellä piiloon jo ennen käräjiä. Nyt kun tapausta pidetään aktiivisena, on pakko tutkia koko viranomaisketjun toiminta jokaista munausta ja laiminlyöntiä myöten. Toivon mukaan tällä kertaa toimenpiteet jäävät puheita pidemmälle. Vilja-Eerikan jälkeenhän asioiden piti korjaantua, mutta vielä piti tulla Milon. Hinta on vähän turhan raskas maksaa.

Kuollut lapsi oli ennen kuolemaansa lastensuojelun asiakas. Hänelle oli tehty jo kerran kiireellinen huostaanotto ja sen lisäksi päiväkodista oli tehty lasta koskeva lasu-ilmoitus vain muutamaa päivää ennen lapsen kuolemaa johtuen lapsessa havaituista mustelmista. Yllättäen ruuhkautuneeksi tiedetty lastensuojelu-organisaatio ei saanut lasta kopattua. No enää ei tarvitse, keskittykää edes seuraavaan.

Jälleen kerran yksi lapsi putosi kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi niin, että mätkähti suoraan pää edellä betoniin. Viranomaisten työksi jää enää siivota jäljet. Kokonaisuutena kun viranomaisten toimia katsoo täältä etäältä, herää kysymys, että ketä tässä oikein koetetaan suojella? On selvää, että oikeilla toimilla pieni poika olisi elossa vielä tänäkin päivänä ja minäkin miettisin iloisempia asioita. 

Hovissa tavataan

Keksin vain yhden hyvän syyn, miksi vastaajat päästettiin vapaalla jalalla vastaamaan syytteisiin. Valitettavasti en sitä tänne kirjoita, vaan jätän sen oman pääni sisään. Olen kerrankin kiitollinen siitä, että näinkin vakavia asioita käsitellään julkisuudessa ja palstoja seuraamalla teon yksityiskohdat on helppo selvittää. Voisin kuvitella, että Joensuukin on niin pieni paikka, että tekijöillä ei siellä ole helppoa liikkua. Toimikoon julkisuus pienenä jatkuvana muistutuksena tekijöille.

Olisi ihanaa tuntea sääliä tekijöitä kohtaan, mutta ei pysty - ei vaikka yrittäisi. Tunnen jotain ihan muuta. Ja minut paremmin tuntevat tietävät sen olevan erittäin harvinaista. Uskoni suomalaiseen oikeuskäytäntöön on todella koetuksella, jos tätä asiaa tuomittaessa vielä lepsuillaan.

Suomessa päihdeongelmaisia ihmisiä pidetään jotenkin valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja heidän toimiaan voidaan katsoa hieman hymähdellen. Juopot ja narkit ovat niitä meidän kansalaisten verovaroin elätettäviä kivoja pikku lemmikkejä, joille minunkin tuloistani jyvitetään heidän asumisensa ja elantonsa. Tuomiolle heitä ei oikein tunnuta saavan, koska pitkälle edennyt päihdeongelma on enemmän tekoja selittävä ja tasoittava tekijä kuin tuomiota koventava asianhaara. 

Suomea syytetään usein holhoamisesta ja siitä, että kansalaisia vahditaan jopa liikaa. Jos niin olisi, meillä olisi yksi nelivuotias enemmän elossa. Näin vanhempana on erittäin vaikeaa nähdä minkään tason ongelman selittävän sitä, että perheen lapsesta pitäisi päästä eroon. Suoraan sanottuna tässäkin tapauksessa olisi joko äiti pitänyt raahata pakkohoitoon tai lapsi ottaa lopullisesti huostaan ja sijoittaa ilman mahdollisuutta palauttaa häntä "äidilleen".

Toivoisin oikeuden, sosiaaliviranomaisten sekä poliisin heräävän siihen faktaan, että jokainen toimenpiteiden laiminlyönnistä johtuva lapsikuolema on liikaa. Enkä syytä ensimmäistäkään yksittäistä virkailijaa. Syytän sitä, että systeemi on kokonaisuutena aliresurssoitu ja -mitoitettu nykyiseen tarpeeseen nähden. Lisäksi syytän holhoavaa päihdepolitiikkaa, joka sallii reppana-narkkien pitää lapset luonaan, vaikka heidän elämänhallinnan kyvyt eivät riitä edes itsestä huolehtimiseen. Huumeongelmaisellehan lapsi on tuottava elementti, joka lisää yhteiskunnan tukien määrää, jonka voi sitten kätevästi sijoittaa eteenpäin huumekauppiaan etutaskuun. Kannatan pakkohoitoa tapauksissa, joissa vanhemmilla on huollettavia lapsia sekä sitä, että huumeongelma nähtäisiin tuomiota raskauttavana seikkana, eikä selittävänä alennusmomenttina.

Tuomion jälkeen....

Teki mieli kirjoittaa hieman rajummin. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Laki ei suojele vihatekstin kirjoittajia samalla tavalla kuin lapsimurhaajia. Meille seuraukset olisivat välittömät ja suorat. Enkä ehtisi edes kehittää niin vakavaa päihdeongelmaa, että sillä saisi sakoista alennusta. 

Siksi toteankin vain, että odottelen suurella mielenkiinnolla, miten tapaus tulee kääntymään hovissa. Käräjät todennäköisesti lepsuilee tekijöiden kanssa ja antaa nimellisen tuomion, jolle viimeinen huuto haetaan ylemmästä oikeusasteesta. 

Ja tosiaankin - nämä naapurit, jotka kommentoivat lehtien palstoilla, että "kyllähän me tiedettiin, mutta...." - tietäisittepä, miltä lausuntonne näyttävät ulospäin. Tulee mieleen tavallisten saksalaisten kansalaisten kommentit Auschwitzin lähikylissä.

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Lakkoaalto pyyhkii läpi Suomen

image by Freepik

 

Viime viikon lopulla Suomessa löivät lakkoaallot. Kovin laimeiksi nuo tyrskyt loppujen lopuksi jäivät, mutta jotain väreilyä pinnalla sentään. Julkisen liikenteen seisaukset ja etelä-Suomen päiväkotien kiinnimeno haittasivat joidenkin elämänmenoa, mutta kokonaisuutena ainakaan itse en huomannut arjessa mitään muutosta. Veikkaan, että tuntuvin vaikutus lakolla oli sellutehtaiden kassassa, jonne prosessin alasajo parin päivän vuoksi tekee melkoisen loven.

Medianhallinnasta on kuitenkin annettava ay-liikkeelle pisteet. Lakko sai vaikutuksiin nähden valtavasti palstatilaa ja näkyvyyttä asian taakse. Ehkä tärkeintä ei tässäkään tapauksessa ollut se, mitä tapahtui, vaan se, miltä se ulospäin saatiin näyttämään. 

Kenen lauluja tässä laulellaan?

Lakkojen perimmäiseksi syyksi ay-liike kertoo sen, että se vastustaa hallituksen säästölinjaa, joka kuristaa työehtoja, luo eriarvoituutta ja kaventaa leipää juuri sieltä, missä se on muutenkin kapeinta. Närää tuntuu aiheuttavan mm. ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus sekä kiistelty irtisanomislaki, jonka kautta irtisanomisen ehtoja kevennetään työnantajamyönteisemmiksi. 

Sosiaalisen median älämölö-kuorossa huudetaan jopa yleislakon perään, jossa koko Suomi laitetaan kiinni satamia, sairaaloita ja sulattoja myöten. Enää ei riitä, ettei bussit aja jokaista vuorota tai ettei postia jaeta parina päivänä (kun ei sitä jaeta muutenkaan enää joka päivä), eikä tarpeeksi haittaa tule siitäkään, ettei kunnon lakkolainen pääse osoittamaan bussilla mieltään eduskuntatalon portaille, kun ei junat tai bussit kulje. 

Hallitus taas seisoo omien kabinettibarrikadien takana entiseen tyyliinsä mykkänä odottaen parempia aikoja. Orpolle on ilmeisesti iskostunut päähän iskulause "jos ei tee mitään, ei tee virheitä". Sen verran laimeita ovat kannanotot olleet. Kovin haluttomia tuntuvat ministerit olevan kriisin ratkaisussa. Tai sitten heidän puoleltaan ei ole koko kriisiä, joten ei ole mitään ratkaistavaakaan. 

Joskus harmittelen sitä, miten lempeitä meidän työtaistelumme ovat eurooppalaisten vastaaviin verrattuna. Meillä keräännytään kylttien kanssa eduskuntatalon portaille huutelemaan iskulauseita, joissa nätisti pyydetään ottamaan myös meidän pienet huomioon. Ja korostetaan päälle, että tarkoitus ei ole tietenkään loukata, mutta tuli vaan mieleen, ettei rahat riitä enää elämiseen. Keski-Euroopassa vedetään traktoreilla moottoritiet tukkoon, kipataan pari kuormallista paskaa parlamenttitalon portaille ja lähtiessä sytytetään vielä kasa autonrenkaita tuleen - ihan siltä varalta, ettei sanoma jää mitenkään epäselväksi. En tietenkään ihan noin radikaalia menettelyä toivo, mutta vähän munaa miekkareihin.

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Ääni oikeaan taisikin olla ääni väärään

Yrittäjänä tämä kitinä työsuhteen ehtojen kiristämisestä tai oikeuksien kaventamisesta naurattaa totta kai. Meidän sosiaaliturvaa on vaikeaa enää pudottaa alaspäin, tai me alkaisimme sairaslomalla maksaa valtiolle päin (mikä ei sekään ole kaukana). Ensimmäisen sairaslomapäivän lisäksi palkattomia ovat kaikki seuraavatkin. 
Meidän työsuhteen irtisanomisehdot katsovat peilistä vastaan, eikä työtämme pelasta mikään tai kukaan. Ja sama "ei kukaan" seisoo meidän puolesta barrikadeilla, jos alamme vastustaa hallituksen politiikkaa tai kiristyvää verotusta vastaan. Viime viikon lopullakin tein töitä normaalisti koettaen kasata sentit maailmalta talteen, ettei nälkä pääse tässäkään kuussa yllättämään. Valitettavasti sympatia ei salli lakkoilua edes hyvän asian puolesta, vaikka liittoon kuulunkin. 

Hämmästelen (taas kerran) tätä äänioikeuttaan käyttävän kansalaisjoukon lyhytnäköisyyttä. Onko tosiaan niin, että jos valtaan äänestetään oikeistohallitus, sen kuvitellaan toteuttavan vasemmistolaista politiikkaa? Voiko 2020-luvun Suomessa olla poliittisesti niin nukkuneita ihmisiä, etteivät he tiedä Suomalaisen politiikan kentän perus-suuntaviivoja? Joko meillä vasemmiston kannattajat jättävät käyttämättä ääntään tai sitten he äänestivät viime vaaleissa väärin. Joka tapauksessa Suomessa on vallassa ihan laillisesti itse valittu hallitus, jonka olemme ihan omin pikku kätösin sinne pyytäneet.

Politiikan perussääntöjä tuntemattomille tiedoksi. Oikeiston tehtävä on kaventaa hyvinvointivaltiolle jaettavaa rahaa, kasvattaa tuottavuutta, kannustaa yrittäjyyttä ja luoda työpaikkoja, joiden kautta pitäisi teoriassa syntyä uutta rahaa kiertoon. Vasemmistolaiset taas kannattavat periaatteessa hyvinvointivaltion ylläpitoa, korkeampaa veroastetta sekä verorahojen vahvaa edelleenjakoa legendaariseen "yhteiseen hyvään". Ja näiden ääripäiden välillä ovat sitten nämä muut, jotka peesaavat milloin ketäkin tai sooloilevat kaikkien ideologioiden välissä omiaan.  

Viime vaaleissa nähtiin uhmakasta revanssihenkeä demarivetoista hallitusta vastaan. Edellistä kombinaatiota syytettiin rahojen tuhlaamisesta ja yli varojen elämisestä. Sujuvasti unohdettiin, että pääosa tuhlatusta rahasta meni kriisinhoitoon koronan kurittaessa koko Eurooppaa sekä sen jälkeen kriisintorjuntaan itänaapurin aloittaessa 1700-luvun rajapyykkien etsimistä Ukrainassa. Toinen kulkutauti onneksi poistui, mutta sankkeri jatkaa elämäänsä Krimin aroilla.

Ja kun yleensä aina saa sitä mitä tilaa, sai kansa nyt oikein kunnolla oikealla kurottavan hallituksen. Ja meno on sen mukaista. Työehtojen irtisanomissuojan keventäminen toimii pienempien yrittäjien kannustimena, kun halutaan madaltaa kynnystä uusien työntekijöiden palkkaamisessa. Itsekään en palkkaisi mistään hinnasta itselleni työntekijää tilanteessa, jossa palkan sivukulut ja palkkaamisesta syntyvät mahdolliset lisäkulut (sairaslomat yms.) saattaisivat kaataa koko firman nurin. Mieluummin pidän homman pienempänä ja varmempana - ja rahat omassa taskussa. Lakkoeturintamassa väijyminen on sumentanut useilta maalaisjärkeä sen verran, että unohdetaan työsuhteiden perusfakta - ei kukaan järkevä työnantaja halua eroon hyvästä ja tuottavasta työntekijästä. Jos työntekijä sen sijaan ei lunasta paikkaansa, ole tehtäviensä tasalla tai ei muuten pysty tuottamaan sitä lisäarvoa, johon hänet on palkattu, niin onko työnantajan tehtävä ylläpitää hänen työsuhdettaan firman kannattavuuden kustannuksella? Minusta ei. 

Ja jos jos taas työntekijään ei ole varaa, niin onko tärkeämpää pitää firma pystyssä vai työntekijä leivässä? Veikkaan, että suurin osa yrittäjistä sanoo, että firman etu menee kaiken edelle. 

Ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus taas on selkeä raippavero, jolla pyritään siihen, että tarpeettomat ja kalliit yhden päivän poissaolot saataisiin poistettua. Meillä yrittäjillähän kaikki sairaslomapäivät ovat maksuttomia. Niiden omavastuu kaivellaan sukanvarresta tai sitten ne tehdään kassaan sairastamisen jälkeen. Ja kumma kyllä ei ole kertaakaan vielä tullut kyynel silmään, vaikka ei palkka joka päivästä juoksekaan. Itse valittu elämäntapa ja työaikamalli ovat kummallisen hyviä kannustimia.  

Veikkaan muuten, että entistä pääministeriä homma naurattaa. Hän pysyy otsikoissa sitkeämmin kuin uusi pääministeri sinne pääsee. Marinista kirjoitetaan edelleen lähes joka päivä, vaikka hän ei ole enää pääministeri, eikä edes kansanedustaja. Hänhän on nykyisin ulkomaiselle yritykselle töitä tekevä konsultti, jonka ei pitäisi enää keikkua minkään lehden otsikoissa. Orpo sen sijaan tietääkseni käyttää koko Suomen tahtipuikkoa ja kovin orvolta tuo kuva mediasta peilattuna näyttää. Välillä hallituksen työskentelyyn näyttää samalta kuin vanhan miehen pippeli - kun ei nouse, niin ei nouse. 

Kuka tässä se rikollinen oikein on?

Vaikka suuri ajattelija kersantti Hietanen sanoi, ettei hän syyllistä kaipaa vaan Lahtista ja konekivääriä (tietäjät tietää) on pakko pohtia tässäkin näitä sotasyyllisyys-asioita. Kuka tähän lakkosumaan on oikein syypää?

Hallitus tekee sitä, mitä sen on pyydetty tekevän. Se koettaa säästää yhteisiä rahoja ja keksiä keinoja, jolla menoja saadaan hillittyä ja velkakierrettä loivennettua. Tätä olemme siis itse, me kansa, pyytäneet. Valitettavasti säästäminen tarkoittaa aina sitä, että rahaa otetaan jostain pois. Hallituksen ongelma tuntuisi olevan se, että maksava yleisö ei salli keneltäkään leikattavan. Velanottoa pitäisi hillitä ja samalla olla säästämättä ainakaan köyhiltä, rikkailta tai keskituloisilta. Ja mielellään jos jätettäisiin lapset, opiskelijat, työikäiset ja eläkeläiset rauhaan. Kansan mielestä säästää saisi vain Björn Wahlroosin tukiaisista, mutta kun sekin kerkisi karata jo Ruotsiin turvaan. 

Eikä rikollinen ole ay-liikekään. Sen ikiaikainen tehtävä on puolustaa omiensa oikeuksia viimeisen sellukattilan sammumiseen saakka. Ay-liikkeen paras - ja ainoa - keino vastustaa muutosta on lakko. Hallituksen kanssa neuvotteluvälit ovat katkenneet ilmeisen lopullisesti ja vaikutuskeinojen repertuaari on kovin kapea. Olen itsekin sitä mieltä, että lakko on tässä tapauksessa ainoa mahdollinen toimenpide. Mutta vähän tyhmää se silti on.  

Toisaalta ay-liike on tunnetusti hieman punakka muualtakin kuin pomojensa poskilta. Nyt sillä on elämänsä tilaisuus maksaa oikeistolle takaisin viime vaaleissa hävittyjä arvovaltakiistoja. Osasyynsä tähän on toki nykyisten hallituspuolueiden tavallista ärhäkkäämmällä oppositiopolitiikalla viime hallituksen aikana. 

Maksumiehiksi lakosta joutuvat työnantajat. Tuottavuus putoaa ja parin päivän seisaus vaikeuttaa tuotannon käynnistämistä seuraavan viikon verran. Joillakin vientialoilla tämä voisi olla pahimmassa tapauksessa kriittistä. 

Terhakat tessit jäävät menneisyyteen

Uskon, että pitkien työehtosopimuskausien aika on jo eletty ja nähty. Vuotta pidempiä kollektiivisia sopimuksia on vaikea pitää yllä, kun maailman muutosten sykli on kiihtynyt jopa alle kvartaaliin. Kolmen vuoden työehtosopimuksella työnantajat saatettaisiin naulata kiinni sopimuksiin ja palkkakehitykseen, johon ei yksinkertaisesti olisi varaa. Epävarmassa tilanteessa rahan hinta ja rahan kierto vaihtelevat nopeilla sykleillä ja inflaatio laukkaa nyt jopa Euroopan tasolla ennakoimatonta vauhtia. Siihen maailmaan ei jämähtänyt tes-kulttuuri oikein pysty mukautumaan.

Mutta kolmikanta-yhteistyö ei ole kuollut. Edelleen tarvitaan lähes kaikille aloille työntekemisen sääntelyä ja raamitusta, jolla pystytään pitämään työrauhaa ja työturvaa yllä. Tätä kolmikantaa varten tarvitaan kaikki kolme osapuolta saman pöydän ääreen. Tällä hetkellä jopa työntekijä- ja työnantajaliitot tuntuvat olevan lähempänä toisiaan kuin hallitus ja kansa. Sopimusyhteistyön idea ei Suomesta saisi kuolla koskaan. Se on taannut työntekijöille inhimillisemmät työolot, tasa-arvon sekä talouden vakaamman kehityksen vuosikymmenten ajan. Sen romuttaminen tarkoittaisi suurella todennäköisyydellä työolojen eriarvoistumista eri alojen kesken ja pahimmillaan myös sitä, että esim. yhteisistä varoista maksettavien palkkojen kulut kasvavat niin suuriksi, että rahoittaminen käy meille mahdottomaksi. Palkkamaltilla on kiistatta etunsa. 

Kolmikantapöytä tuntuu nyt jumittuneen samaan pattitilanteeseen kuin vanhat avioliitot. Kyky kommunikoida on kadonnut ja vähän jokaisella on haluttomuutta ryhtyä tilanteen ratkaisijaksi. Nyt tarvittaisiin kunnon kolmikanta-terapiaa, jossa avataan vanhat solmut ja koetetaan saada osapuolet taas kiinnostumaan toisistaan ja  samalla koko yhteiskunta takaisin raiteilleen. Se vaatii vastaantuloa jokaiselta osapuolelta, mutta on tässä ilman Kekkosta pärjätty pahemmissakin tilanteissa.

lauantai 27. tammikuuta 2024

Mäntyniemen valtiasta valitsemaan

Huomenna pidetään Suomessa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestys. Viimeiset pari viikkoa ovat ehdokkaat käyneet kampanjoitaan eri foorumeilla. Podcasteja, haastatteluita ja  vaalitenttejä lähetetään päivittäin ja ehdokkaat ovat kattavasti saaneet naamansa esille. Kampanjoiden sisältö ja tenttien juoksutus on ollut erittäin hyvähenkistä ja positiivis-sävytteistä. Lähtöviivalle on saatu yhdeksän ehdokkaan patteri, jossa on sekä persoonallisuutta että poliittista syvyyttä. Valinnan vaikeus ei ainakaan tarjonnan kapeuteen kaadu.

Sauli Niinistön jälkeen Mäntyniemen eteiseen jäävät Kekkosen jälkeen suurimmat saappaat sitten sotien (ja Kekkosenkin saappaat jäivät Tamminiemen eteiseen). Niiden täyttämiseen tarvitaan alikersantti Rokan kaltaista hyvää tyyppiä. Niinistö on Kekkosen jälkeen sotien jälkeisen Suomen kiistatta meritoitunein ja myös pidetyin päämies. Ajat eivät kuluneiden 12 vuoden aikana ole olleet helppoja, mutta presidentti on osannut ottaa roolinsa ja pysyä yhtä aikaa poliittisen keskustelun hermolla, mutta riittävän etäällä, ettei loka lennä rinnuksille. Olen itse syntynyt Kekkosen valtakauden loppupuolella ja minun elinaikana on Suomessa ollut viisi presidenttiä ja 16 pääministeriä. Samaan aikaan Italiassa on ollut 28 pääministeriä. Kertokoon suhdeluku Suomen poliittisten olojen tasaisuudesta ja kyvystä sietää häiriötiloja. 

Tulevalle presidentille jää suhteessa erittäin hajanainen Suomi. Yhteiskuntarauhaa rikkovat taloudellinen epävarmuus, sosiaalisten erojen kärjistyminen sekä kasvava rikollisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Eikä asiaa suinkaan auta Krimillä riehuva naapuri, jonka kanssa välit ovat tulehtuneet lähes vereslihalle saakka. Tämä kaikki tulee saattelemaan sunnuntaina todennäköisesti ennätysmäärän äänestäjiä uurnille. 

Kovat ajat vaativat kovia johtajia ja nyt kysytään valtakunnan ykköspaikalle todellista tekijää. Kontrastien kasvu ja poliittinen epävarmuus myös värittävät ehdokkaiden valintaa. Valintaprosessi äänestyskopissa suhteutetaan aina siihen tilanteeseen, missä maa elää. Hyvinä aikoina johtaminen on helppoa ja käytännössä on aivan sama, kuka itsestään kulkevaa laivaa kipparoi. Nyt tilanne on vaikea ja henkistä johtajaa kaivataan kipeästi. Ei ole mikään ihme, että vaikeina aikoina ääripäiden ehdokkaat kiinnostavat äänestäjiä.

Suomen sisäisen hajaannuksen aiheuttajat ovat pääosin ulkopuolelta tulleita. Koronan ja Krimin sodan jälkiaallot lyövät Suomeen korkeina ja se näkyy taloudellisena epävarmuutena. Kallis raha ja tietyn kulutus-sektorin jämähtäminen näkyvät myös poliittisena epävarmuutena. Rahatalouden vaikeudet luovat eriarvoisuutta ja eriarvoisuus saa kontrastit poikkeamaan toisistaan entistä enemmän. Viimeksi näin rajua varallisuuserojen kasvua ja eriarvoisuutta on nähty lapsuuteni lamassa, eikä tälle alamäelle alinta notkelmaa ole vielä edes nähty. 

Kyse on myös siitä, että koko Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä murrosvaiheessa. Egoistinen elämäntyyli lyö esiin ja se toimii vahvana vastavipuna alasajettavalla hyvinvointiyhteiskunnalle. Ns. aktiivinen sukupolvi elää eri moodissa kuin epävarmuuden kourissa kamppaileva nuorempi sukupolvi. Tämä on helppo johtaa henkilökohtaisesti. Oma uskoni eläkejärjestelmään tai edes julkiseen terveydenhuoltoon, on rapautunut, enkä usko sellaisen järjestelmän kantavan elämäni ehtoovuosille. Tätä taas on turha selittää esim. sille kansaosalle, joka nyt jo nauttii ansaittuja eläkepäiviään tai toisaalta sukupolvelle, joka pystyy rakentamaan oman elämänsä eri tavalla tukijärjestelmien ulkopuolelle. Jos parikymppisiltä lapsiltani kysyy, millainen usko heillä on nähdä senttiäkään maksamistaan eläkkeistä, on vastaus luultavasti, että he aikovat järjestää asiansa siten, ettei koko järjestelmää edes tarvita (tai voida ylläpitää).  

Ehdokkaita eri taustoilla

Leimallista näille vaaleille on se, että ehdokkaista suuri osa tulee päivänpolitiikan ulkopuolelta. Sekä Alexander Stubb että Jutta Urpilainen ovat olleet Euroopassa peseytymässä arkipolitiikan roiskeista. Olli Rehn kaivettiin naftaliinista tukemaan keskustalinjaa ja Mika Aaltola ilmestyi vaaliaalloille jonkin kansanhumalaisen ilmiön seurauksena. Myöskään puolueen puheenjohtajia ei listoilla näy samassa määrin kuin ennen. 

Jo ehdokasasettelun aikaan oli nähtävissä se, että tie ehdokkaaksi kulkee aiemmasta poiketen ohi puolueiden johtolinjan. Rehn ei tullut ehdolle Keskustan kautta, vaikka kepulaisuutta ei Rehnistä pois saa pesemällä kuumassakaan vedessä. Samoin Haavisto ottaa pesäeroa Vihreisiin ja on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta. Tässä on nähtävissä se, että päivänpolitiikassa ryvettyminen koetaan nyt haitaksi. Suomen viime vuosien sisäpoliittinen eripuraisuus  vaikuttaa tässä paljon.

Ehdokkaissa on kuitenkin erittäin hyvin rosteria eri ääripäistä ja äänestämättömyys ei ainakaan siitä jää kiinni, etteikö sopivaa ehdokasta olisi tarjolla. Valinnanmahdollisuuksia on myös trendikkääseen protestiäänestämiseen. Ensimmäisellä kierroksella prostestiäänillä ei ole niin suurta vaikutusvaltaa kuin toisella kierroksella, jolloin poissulkumenetelmä sataa suoraan toisen ehdokkaan laariin. Prostestiäänten määrään vaikuttaakin paljon se, ketkä kaksi toiselle kierrokselle pääsevät. Tarjokkaita tuntuu gallupien mukaan riittävän ja tämän päivän gallupitkaan eivät anna yhtä luotettavaa tulosta kuin aiemmin. Vastaajajoukkojen vinoutuma on suurempaa (kyselyihin vastaavat aina samat, aktiiviset, ihmiset ja kyselyitä toteutetaan alustoilla, joille valikoituu vain tietyntyyppisiä vastaajia).

Ketäs tässä nyt oikein valitaan?

Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on karsittu kovalla kädellä. Nykyinen presidentti onkin valtakunnan keulakuva ja tehtävät keskittyvätkin pääsääntöisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kansainvälisillä foorumeilla presidentti on kuitenkin erittäin näkyvä hahmo ja edustaa henkilöllään Suomea yksin. Presidenttiä valitessa suurempi painoarvo tulisikin laittaa persoonalle sekä kyvylle toimia kansaa yhdistävänä "hyvänä paimenena". Niinistön aikana presidentin sisäpoliittinen valta on kasvanut kulissien takana. Hänen mielipidettään on kuunneltu ja Niinistö on edeltäjiään ahkerammin myös antanut omaa viisauttaan kansan käyttöön. Eihän valta todellisuudessa kuulu sille, jolle se annetaan, vaan sille, joka sen ottaa. Itse ihailen Niinistön hillittyä mediahallintaa, jossa hän on pystynyt pysymään omassa roolissaan näkyvänä hahmona, mutta niin, ettei hänen sormensa ylety päivänpolitiikkaan. 

Presidentiltä kysytään kykyä esiintyä ja olla kansainvälisesti esillä niin, ettei täällä kotimaassa "tarttis hävetä". Kotimaassa taas tarvitaan tällä hetkellä eniten johtajaa, joka pystyy yhdistämään enemmän kuin erottamaan ja henkilöä, jolla on henkilökohtaista vaikutusvaltaa niin hallituksen kuin esim. ay-liikkeen suuntaan. Arvovaltajohtaminen voi olla vain sitä, että eripuraiset osapuolet saadaan samaan pöytään aloittamaan keskustelu. Tulevan viikon yleislakko on juuri tällainen häiriötila, jossa osapuolten näkemykset, tässä tapauksessa hallituksen ja ay-liikeen, eroavat liikaa, että sopu syntyisi itesestään. 
Presidentillä on näissä tilanteissa vaa'ankielen asema, joka voisi kääntää tilanteen kumpaan suuntaan tahansa. 

Vasen, oikea, keskusta vai joku muu?

Olen itse seurannut vaalitaistoa haastattelujen, podcastien sekä muutaman televisiotentin kautta. Henki keskusteluissa on ollut hyvä ja ainakin ulospäin näyttää, että ehdokkaat käyvät taistoa hyvähenkisesti mielipide-eroista huolimatta. Somessa näkyy, että ehdokkaat antavat toisilleen työrauhan ja esim. eduskuntavaaleista tuttu loanheitto on jätetty pois. Se henkii itsevarmuudesta, jolla jokainen ehdokas omaan työhönsä suhtautuu. Jos luottaa itseen, ei tarvitse kampittaa muita. 

Tässä oma näkymykseni tämän vaalikamppailun ehdokkaista....

Ensimmäiseltä kierrokselta tulevat todennäköisesti selviämään toiselle kierrokselle ehdokkaat, jotka ovat pystyneet selkeästi tuomaan esiin mielipiteitään ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tenteissä on ollut selkeästi nähtävillä jako kahteen eri ulostulotyyliin. Aaltola, Haavisto ja Stubb ovat pyrkineet rakentamaan amerikkalaista kaikkia miellyttämään pyrkivää linjaa, jossa mielipiteitä tuodaan esiin pehmennettyinä ja pysytään turvallisesti keskiviivan tuntumassa. 

Itseäni tämä tyyli häiritsee. Vaikka on selvää, että esitetyt kysymykset ovatkin koskeneet presidentin valtaoikeuksien ulkopuolisia asioita, haetaan nyt persoonaa - ja persoona kaivautuu ihmisestä esille juuri mielipiteiden kautta. Stubb ja Haavisto pysyvät gallup-kärjessä tästäkin huolimatta. Stubbia suojaa vallalla oleva oikeistotrendi ja Haavistoa taas vanhat meriitit. Aaltolan ilmapallo tyhjeni loppuun jo ennen kamppailun varsinaista alkua.¨

Itselleni Stubb on ollut tässä mielessä pettymys. Hänen vastauksensa menevät usein piiloon sen taakse, ettei hän presidenttinä voisi ottaa kantaa johonkin asiaan, eikä sen takia tuo itseään enemmälti julki. Demareiden ehdokkaan Stubb ei pärjäisi edes gallupeissa. Stubb on kuitenkin vahva ehdokas toiselle kierrokselle ja itse näen hänet selkeästi Haavistoa vahvempana ehdokkaana (tällä hetkellä kärkikolmikkona nähdään Haavisto/Stubb/Hallla-aho)

Haavisto taas ei minun ehdokkaani ole missään mielessä. Hänen esiintyminen näkyy ulospäin velttona ja värittömänä. En usko hänen kykyynsä johtaa maata, joka hakee suuntaa ja kaipaa sitä, että valtakunnan laivaa kaitsetaan läpi huonojen aikojen. Kivojen aikojen hipsteri-johtajana jopa Pekka Haavisto voisi olla menestys, mutta hänestä aika ajoi ohi jo muutama vaali sitten. 

Toista ääripäätä taas edustavat Halla-aho ja Andersson. Heille ei ole ongelma pysyä omassa mielipidemaastossa ja heitä ei hävetä olla eri mieltä kansan keskilinjan kanssa. Vahvat mielipiteet keskittyvät oman linjan kannattajiin. 

Anderssonin ongelma on puolue. Historiasta sekä elämäntyylin muutoksesta johtuen ei Suomeen tulla koskaan valitsemaan presidenttiä vasemmiston riveistä. Usko vasemmiston "yksi maksaa ja muut nauttii"-mentaliteettiin elää ainoastaan heissä, jotka pääsääntöisesti etuuksista nauttivat. Heitä on, onneksi, Suomessa vielä toistaiseksi marginaaliin mahtuva määrä. Mutta jos Andersonin tyyppinen ehdokas tulisi demareiden rivistä, hän olisi melko varma vaalien voittaja. Esiintyminen, mielipiteiden esiintuonti ja persoona kokonaisuutena on todella vakuuttavaa ja Li Andersson tyyppinä vetoaa riittävän laajaan kuulijakuntaan. 

Sama koskee Kristillisten Sari Essayahia. Hän tulee väärästä marginaalista. Suomessa on historiassa päästy toiselle kierrokselle jopa Ruotsalaisen kansapuolueen listoilta, mutta kristilliset ovat Suomessa liian vaikea aate kerätäkseen suurempaa massaa tuekseen. Kun Sari Essayahin vastauksia olen kuunnellut eri foorumeissa, on hän ehdottomasti mainettaan ja asemaansa fiksumpi ehdokas ja maltillisuudessa voisi toimia hyvänä esikuvana Suomelle. 

Urpilainen on ollut positivinen yllätys. Hän on ollut esiintymisissä itsevarma ja tuonut esiin selkeästi mielipiteitä ja omaa kantaansa asioihin. Esiintyminen on itsevarmaa ja rauhallista, eikä säröjä löydy. Muuutaman vuoden peseytyminen Euroopassa on tehnyt hyvää sekä persoonalle että kannatukselle. 

Demarit teki emämunauksen kampanjan alun haparoinnissa ja tämä voi koitua Urpilaisen kohtaloksi myös vaalipäivänä. Valtakunnan suurin puolue ei voi arpoa ehdokasta viimeisenä ja huolimatta olosuhteista, olisi vahinko ollut torjuttavissa tiedotuksen ja suoraselkäisyyden kautta. Nyt koko ehdokkaan valinta näytti yhdeltä suurelta arvonnalta ja epävarmuudelta. 

Tämä harmittaa Jutta Urpilaisen puolesta, sillä suurten puolueiden ehdokkaista hän on ehdottomasti paras. Jos jotain lohtua haetaan, niin ehdokasvalinnassa Keskusta oli - jälleen kerran - suurin munaaja. Sieltä ei virallista ehdokasta saatu edes aikaan ja umpi-kepulainen Olli Rehnkin kieltäytyi kunniasta saada edustaa Keskustaa. Puoleen alamäki jatkaa jyrkkenemistään.

Olli Rehn oli ehdokaslistojen kärkinimi muutama vuosi sitten, kun Niinistön lasikengille alettiin ensimmäisen kerran sovittaa uutta omistajaa. Tällöin Rehn nähtiin juuri päivänpoiltiikan ulkopuolelta tulevana maltillisena ehdokkaana. Valitettavasti sen jälkeen muuttuivat kaksi asiaa, Keskustapuolue ja Suomi. Nyt Rehnin maltillinen linja näyttää Kekkos-slovakian viimeiseltä jäänteeltä ja ehdokas jää pimentoon muiden taakse. Tuolla linjalla ei saada kerättyä oikein mitään ryhmittymää ehdokkaan taakse.

Näissä vaaleissa haetaan eri puolilta "Ahtisaarta". Ehdokasta pyritään tuomaan huomion keskikentän ulkopuolelta ja maineeltaan puhtaan ehdokkaan toivotaan keräävän taakseen ne, jotka eivät politiikasta juuri välitä, mutta ovat kiinnostuneita äänestämään. Sekä Rehn, Urpilainen että Stubbo oli kaavailtu tällaisiksi yllättäjiksi. Rehnistä ajoi aika ohi, Stubb ei osannut ottaa osaansa ja Urpilaisen startin munasi puolue. Nähtäväksi jää, kuka näistä nousee sunnuntaina kärkeen. 

Suurin mysteeri on Jussi Halla-aho. Kaikki blogin lukijat tietävät, etten ole turhaan sympatiseerannut Perussuomalaisten politiikkaa tai edustajia, mutta Halla-aho on todellla esiintynyt edukseen. Hän on pitänyt läpi kampanjan oman linjansa ja tuonut esiin rohkeasti mielipiteitä, myös kaikkein vaikeimmista aiheista. 

Hänen esiintymisensä ei ehkä ole sliipattua ja värikästä, mutta sanojen sisältö on teräksenkovaa. Veikkaan Halla-ahoa ehdottomasti toiselle kierrokselle, koska suora ratkaisuihin pyrkivä linja ja vakaa esiintyminen tuovat ehdokkaan taakse kannatusta. Monille Halla-aho on se vaihtoehto, jota kukaan muu ei tarjoa. Halla-ahon ongelma on menneisyyden painolasti, jota on vaikea karistaa selästä. Mutta täytyy muistaa, että vanhojen äärioikeistoaikojen jälkeen Halla-aho on noussut eduskunnan puhemieheksi ja hoitanut tehtävänsä vailla moitteen sijaa. 

Valitettavasti on myös tunnustettava, että Halla-aho on joutunut kampanjan ajan kovemman maalittamisen kohteeksi kuin kukaan muu. Nolostuin kun MTV:n tentissä kyseltiin Riikka Purran vanhoista teksteistä ja siitä, kuinka presidentti siihen reagoisi. Selkeä piikki Halla-ahon suuntaan. Samaa olisi voitu kysyä vaikka Päivi Räsäsen vihapuhe syytteisiin.

Halla-aho tulee olemaan vaa'ankieli toiselle kierrokselle. Jos hän pääsee toiseksi ehdokkaaksi, hän tulee saamaan vastaansa enemmän protestiääniä kuin kukaan muu. Ja jos toisen kierroksen kombo on riittävän hankala, se pudottaa myös toisen kierroksen äänestysintoa. Tiedän jopa itsestäni, että tietyllä yhdistelmällä jätän äänestämättä toisella kierroksella, koska lopputulos olisi minulle aivan yhdentekevä.

Demokratian pienin yksikkö on yksi ääni

Kannustan ja kehoitan jokaista äänioikeutettua äänestämään sunnuntaina. Edustuksellisen demokratian pienin yksikkö on yksi ääni ja sunnuntaina jokainen ääni ratkaisee. Emme tule näkemään ratkaisua ensimmäisellä kierroksella, koska ehdokasasettelu on niin monipuolinen ja mielenkiintoinen, että äänet hajaantuvat moneen suuntaan. Presidentinvaali on Suomen vaaleista kaikkein jännittävin, sillä siinä äänestetään suoraan ihmistä, persoonaa ja tehtävää. Kättemme tulokset näkyvät seuraavat kuusi vuotta.

Oman ehdokkaani olen valinnut jo aikaa sitten. Tentit ja haastattelut eivät ole mielipiteeseeni vaikuttaneet ja olenkin turvallisin mielin seurannut ehdokkaan esiintymistä. Toivon totta kai, että ääneni kantaa, ainakin toiselle kierrokselle. 

sunnuntai 27. elokuuta 2023

Taloudellisesti alavireinen syksy tulossa


 

Syksyn ennusmerkit näyttävät Suomessa kohtalaisen, tai oikeastaan kohtuuttoman, synkiltä. Seuraan yleensä suhteellisen tarkalla silmällä huutokauppa-sivustoja ja viime aikoina on konkurssihuutokauppojen määrä ollut selvässä kasvussa. Alkuvuodesta 2023 on konkurssien määrä viime vuoteen kasvanut noin viidenneksen. 

Näyttää valitettavasti siltä, että Ukrainan kriisin alullepanema Euro-talouden kriisi lyö aaltoina Suomeen. Toipumisaikaa koronan jälkeen ei ollut, joten puskureita ennen seuraavaa massiivista kriisiä ei ehtinyt kertyä. Sen lisäksi voimakas hintojen nousu ja etenkin lainarahan kallistuminen vie yrityksiä kannattavuusviivan alapuolelle. 

Ja niin kauan kuin rahan hinta pysyy korkealla, ovat riskissä kaikki ne toimialat, jotka joutuvat toimintaansa lainarahalla tukemaan. Tästä syystä jälleen kerran rakentaminen pysähtyy ja konkursseissa realisoidaan tukuittain rakennusliikkeiden irtaimistoa. Vika ei läheskään aina ole yrittäjän tai huonon talous-suunnittelun. Nyt vain kaikki talouden tunnusmerkit osoittavat samaan aikaan väärään suuntaan, jolloin selviytymisen mahdollisuudet kapenevat.

Yhtä ongelmallista on vientialojen kriisi. Sellua ei kannata tehdä ja paperista ei saada sitä hintaa, mitä tekeminen maksaa. Se tarkoittaa, että tuotantoa Suomessa ajetaan hitaammille kierroksille ja osittain vaarana on kannattamattoman liiketoiminnan lakkauttaminen. Ilman vientituloja joudumme pyörittämään taloutta omavaraisesti ja se vaikeuttaa kasvun mahdollisuuksia.  

Monet Euro-maat ovat nostaneet palkkoja Suomea enemmän vastatakseen paremmin nousevien hintojen hidastamaan kulutukseen. Suomessa ratkaisu ei ole niin suoraviivainen. Olemme suhteellisen kaukana Euroopan sydämestä ja sen tuomasta synergiasta ja tällä hetkellä olemme geopoliittisesti todella ongelmallisessa pussissa. Meidän ja Keski-Euroopan välissä on Itämeri, joka on sotilaspoliittisesti tulenarka alue. Tuo kaikki hankaloittaa rahoituksen ja viennin vauhdittamista. Kun tähän yhtälöön lisätään epävakaa hallitus, on rahan hinta Suomeen tuotuna kohtuuttoman korkea. Tällä hetkellä sijoittajien usko Suomeen on koetuksella ja jos rahaa tarjotaan, on se kohtalaisen hintavaa. 

Toinen ongelma löytyy suomalaisesta palkkarakenteesta. Palkkoja korotetaan hillitysti siksikin, että meillä palkankorotukset vaikuttavat suoranaisen palkan lisäksi palkan sivukuluihin. Eli jos palkkoja nostetaan Hollantilaisittain 10%, nousevat palkkojen lisäksi myös sivukulut Ja sitä kautta ajetaan työnantajien suorittamat maksut ylöspäin, mikä taas nostaa hintoja, mikä taas aiheuttaa sen, että palkan ostovoima ei kasvakaan samassa suhteessa kuin palkat nousevat. Minusta Suomessa noudatettu palkkamaltti on ainoa tie siihen, että hintojen nousua saadaan pidettyä jollain tapaa kurissa. Tosin - mitäpä minä kurjana yksityisyrittäjänä palkkamaltista tiedän. 



Kiinan laineet heiluttavat myös Eurooppaa

Kansainvälisesti tilanne jatkuu yhtä sekavana kuin tähänkin saakka. Venäjä jatkaa otsaluunsa hakkaamista Ukrainassa. Vaikka turpaan tulee ja miehiä kuolee, niin periksi ei anneta. Lopputuloksena en edelleenkään voi nähdä mitään hyvää Venäjälle. Se syöksee oman taloutensa kohti kivistä keskiaikaa ja nousu takaisin sivistysvaltioiden joukkoon kestää joka tapauksessa vuosia. 

Diktatuuritalouteen on vaikeaa houkutella uusia sijoittajia. Rahaa ei Venäjälle tule liikenemään muuta kautta kuin viennistä ja silloinkin kyseessä ovat ostajan markkinat. Tämä kriisi on tehnyt kaikista Euroopan maista erittäin varovaisia Venäjän suhteen, eikä yksikään maa tule laskemaan Venäjän energian varaa samaa painoprosenttia kuin ennen kriisiä. Lisäksi kanavat energiavajeen korvaamiseksi on jo luotu, joten Venäjällä voi olla vaikeuksia päästä takaisin energiamarkkinoille. 

Lisäksi sijoittajia on vaikeaa vakuuttaa yhteiskunnan vakaudesta. Jo pelkkä sota ja sen tuomat miestappiot vaikuttavat talouden elpymiskykyyn. Lisäksi venäläistä pääomaa on viety maasta pois turvaan ja on hyvin vaikea uskoa, että äiti-Venäjä saisi oligarkki-miljoonia palaamaan huomaansa. Parempi miljoonat taskussa ja pää paikallaan kuin jotain muuta.

Suurin maailman talouden ongelma on - jälleen kerran - Kiina. Kiinan talouden kasvu on hidastunut ja sen kokoisen höyryveturin hiipuminen tekee maailmantalouteen valtavat laineet. Kiina on viimeisen vuosikymmenen ollut rahoitusmarkkinoiden Roope Ankka, jonka luo ovat ryömineet isännät niin lännestä kuin idästäkin. Nyt kun mahtitalouden kirstun nyörit kiristyvät, on seurauksena rahan hinnan nousu ennestään. Ja mikä pahinta - Kiinan myöntämät luotot voivat mennä monilla maksuun, kallein seurauksin. Yhtä lailla Euroopassa kuin Yhdysvalloissa on pelkona lainojen takaisinperintä. Etenkin rapakon takana on kiinalaisrahalla rahoitettu isoja hankkeita ja lainakulujen noustessa tai lainojen mennessä lunastukseen, voi jopa Yhdysvaltojen talous kokea pientä kriisinpoikasta.

Talouden alakulo voi myös ajaa Kiinan ja Venäjän yhä tiukempaan kumppanuuteen. Kahdesta vierekkäisestä talousrammasta voi hyvin saada harsittua yhteen yhden terveen kumppanuuden - etenkin kun sitä säestää vielä väestökolmiossa sopivasti oleva Intia. Tuollainen kolmikko keikauttaisi jo maailman talouden keskipistettä kohti itää. Ja se ei tiedä hyvää Euroopalle tai Amerikoille.


 

Yksityistalouksien kriisi nurkan takana

Jos ei mene lujaa kaikilla yrityksillä, ei lujaa mene kaikilla yksityistalouksillakaan. Halpojen lainojen aikaan omaa elämää lainoitettiin takimmaiseen tappiin saakka ja velkaa otettiin talon lisäksi autoon, mökkiin, asuntovaunuun, veneeseen, moottoripyörään, huonekaluihin ja mihin sitä nyt satuttiin myöntämään. Maltilliset korot pitivät myös kulut maltillisina ja sen lisäksi käytössä oli lyhennysvapaita, joita ahkerasti hyödynnettiin. Nyt kun korot kiipeävät, kiipeävät kaikkien lainojen kulut samassa suhteessa. Itselläni on tällä hetkellä niin skitsofreeninen tilanne, että asuntolainan korko on korkeampi kuin autolainan, joka kuitenkin on jollain tapaa kulutusluotto. 

Korkojen nousu iskee kotitalouksiin vähitellen. Jos lainat ovat sidottuna 12kk Euriboriin, saattaa korkotason nousu tulla maksimissaan vuoden viiveellä, mutta tulee joka tapauksessa. Sen lisäksi ainakin fiksuilla on takataskussa säästöjä tai sijoituksia, joita purkamalla omaa taloutta saa tekohengitettyä jonkin aikaa. Mutta jos tulojen ja velan suhde on epäterve, ei tekohengitys kestä kauaa. Edessä on omaisuuden pakko-realisointi ja pahimmassa tapauksessa henkilökohtainen konkurssi. Ne ovat kaikki surullisia ja tarpeettomia tapahtumia, joita tulemme näkemään vielä vuoden sisään paljon.

Laman lapsena muistan, kun samaa rallia ajettiin edellisen kerran. Ennen 90-luvun lamaa elettiin rahatalouden hulluja vuosia, kun vapautuneiden rahamarkkinoiden seurauksena rahaa suorastaan tuputettiin käteen, koska kulutusta piti ruokkia. Lopputulos oli se, että valtiontalouden kriisin iskiessä monilla oli käsissään velkaa enemmän kuin maksukyky salli. Itseäni se on muistuttanut näihin päiviin saakka siten, että koetan välttää jokaista ylimääräistä lainaerää viimeiseen saakka. Mieluummin olen mökittä ja moottoripyörättä kuin velkaisena ja unettomana.



Kulutus pyörittää modernia taloutta

Nykyisen markkinatalouden vitsaus on se, että se pyörii kulutuksen varassa. Rahan pitää pysyä liikkeessä, että yhteiskunta toimii täysillä kierroksilla. Jos raha pysähtyy, pysähtyy myös yhteiskunta. Tällä hetkellä rahan liike on hidastumaan päin. Raa'asti sanottuna jos kuluttajien tulot uppoavat puhtaisiin elämisen menoihin, ei ylijäämää kulutukseen synny. Se ei riitä pyörittämään kotimaista markkinaa. Lopputulos on, että palvelualat jämähtävät ja uudistuminen pysähtyy. Jo nyt tuosta on selvät merkit näkyvissä. Rakennustoiminta etenkin kaakossa on seis ja asuntokauppakin on hiljentynyt merkittävästi. Lopputulos on se, että hinnat laskevat. Nyt eletäänkin ostajan markkinoita - jos kenellä sattuu rahaa vielä olemaan. 

Omasta näkövinkkelistä meno ei todellakaan näytä parhaalta mahdolliselta. Tilanne on täysin erilainen kuin koronan aikaan. Silloin ihmisillä oli kyllä rahaa, mutta ei keinoja kuluttaa sitä. Omassa yritystoiminnassa korona-vuodet eivät tehneet minkäänlaista lovea talouteen. Eikä sitä ole vielä näkyvissä nytkään, mutta hieman enemmän tilanne pelottaa. On ymmärrettävää, että jos kulutukseen käytettävät rahat vähenevät, niin en minä kärkipäässä ole, mihin niitä rahoja käytetään. 

Oma pelastukseni on se taloudellinen fakta, että rahat eivät koskaan lopu kaikilta yhtä aikaa. Riittävän laaja asiakaskunta auttaa siinä, että asiakkaita riittää, vaikka talous kohtelee kaltoin. Samoin onnekseni liiketoimintani on jakaantunut kahtia, jolloin toisen liiketoiminta-alan heikkenemistä voi kompensoida voimistamalla toista liiketoiminnan osaa. Ja kolmas - ja paras - turva asiakaskatoa vastaan on se, että laadukkaalla työllä saa asiakkaat pidettyä paremmin myös huonompina aikoina. Monesti palveluiden suhteen pätee se tosiasia, että jos rahaa on käytettävissä vähän, se käytetään mieluiten laadukkaasti. Tähän minun on pakko luottaa, koska minullahan ei muuta resurssipankkia ole kuin omat käteni. 


Tuli hieman synkähkö kirjoitus. Mutta olen pitänyt blogiani lukijoiden lisäksi itselleni päiväkirjana ja muistojen aarreaittana. Sen vuoksi on hyvä kirjata ylös myös sitä maailmaa, jossa elämää on tullut elettyä. Vuosien päästä nämäkin ajatukset olisivat päässeet unohtumaan, jos en niitä tänne virtuaali-päiväkirjaani raapustaisi. Blogit ovat viihdelukemisen lisäksi myös ajankuvaa. Hyvällä tuurilla joku graduntekijä jossain saattaa tätäkin harhaista keittiö-sosiologiaa pitää sopivana lähdemateriaalina ja silloin nämä sanat ovat vähintään lunastaneet paikkansa. Tai kuka tietää, jos ihmiskunta tuhoutuu ja meistä jää pienille vihreille miehille Marsista tutkittavaksi vain tämä virtuaali-pilvi-höttö, niin saavat sentään hekin oman osansa suomalaisesta talous-synkistelystä ja lyhyen oppimäärän maailmantaloudesta.

sunnuntai 6. elokuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 8/8


 

Nyt se sitten loppuu. Loman toinenkin viikko on kulutettu ja aamulla seitsemältä alkaa paluu arkeen. Toinen viikko meni hujauksessa, kun suuntasimme perheen voimin klassiselle Tukholman risteilylle. Teimme homman mahdollisimman helpoksi - Helsinkiin junalla, laivassa kaikki ruokailut buffassa ja Tukholman visiitti ilman suurempia suunnitelmia. Ja takaisin Lappeenrantaan taas junalla. Vähän sellaista laiskan miehen lomailua.

Edellisestä Tukholman risteilystä oli kulunut aikaa todella paljon. Paljon on muuttunut maailmassa ja risteilymaailmassa ennen kaikkea. Samoin paljon oli muuttunut Tukholmassa. Kaikin tavoin maailman oli pienentynyt. Mutta risteilyt ovat selkeästi pitäneet pintansas - laivan jonot olivat ihan yhtä pitkät ja kaoottiset kuin edellisellä kerralla ja jokaisella tuntuu kiire laivaan olevan. 

Risteilyistä on selkeästi tullut lapsiperheiden hupia (etenkin arkipäivinä). Bileporukkaa ei laivalla näkynyt, eikä vanhoilta ajoilta tuttuja hyttibileitä kuulunut käytävillä. Humalaisten hölinää tavallisempi ääni oli pienen lapsen itku. Tax free oli varjo entisestä. Hinnat olivat nousseet maissa olevien putiikkien tasolle ja valikoima tuntui latistuneen. Alkoholipuolella tosin valikoima oli todella hyvä, etenkin viskeissä, gineissä ja muissa väkevissä. Niihin oli selkeästi panostettu. Mutta kosmetiikassa ja karkeissa valikoima oli melko arkinen. Tämä tosin ei ole laivojen vika, vaan sen, että maissa tasoero ja ennen kaikkea hintaero on kiritty kiinni. 

Buffassa meno oli entinen. Ihmiset käyttäytyvät ruokalinjastojen äärellä kuin järkensä menettäneet ja ruokaa kahmitaan ikään kuin se loppuisi (ei se oikeasti lopu). Jonot näyttivät aluksi pitkiltä, mutta linjastot vetivät nopeasti. Ruuan tasossa ei minusta ollut mitään moittimista, mutta en oikein tiedä, oliko ruoka sen rahan väärti, mitä siitä piti maksaa (2*aamiainen, 2*buffet = 119€/hlö). Parasta oli, kun yksi äiti buffan jonossa ohjeista lapsiaan ryntäämään heti jonosta jälkiruokapöytään, koska kuulemma parhaat karkit loppuvat heti kesken ja niitä kannattaa haalia heti kärkeen. Todella ansioitunutta asennekasvatusta!

Samoin laivan palvelutaso oli jotain 90-luvun Viron ja Svetogorskin tullin välillä, eli ei kovin kaksista. Henkilökuntaa oli todella hyvin ja kaikki asiat sujuivat mallikkaasti, mutta mitään kovin palvelufiilistä en ainakaan itse kokenut. Meidän lapsille laivalla ei oikein mitään erikoista ollut tarjolla, mutta se johtui ehkä enemmän lasten iästä kuin tarjonnan puutteesta. Tietyn ikäisille lapsille laiva on varmaan loistava lomakohde. Parasta oli illan karaoke, jossa myös nuoremmat sankarit pääsivät ääneen. Tuota kaipaisi enemmän myös maihin. Se, että lapset otetaan mukaan ja heille tarjotaan mahdollisuus osallistua. 

Summa summarum - laivalle tuskin ollaan yli menossa ihan hetkeen, mutta Tukholma sen sijaan jäi kiinnostamaan. Meidän perheen pienimmälle risteily oli ensimmäinen, mutta jälkeenpäin hänellekään siitä ei tainnut mitään "grande fiilistä" jäädä. Ihan kiva, mutta nähty. 



Tukholma, turistille kiva

Tukholmassa tuli tehtyä moka - homma jäi kokonaan suunnittelematta. Sen takia meillä kaupunkivisiitti meni hieman haahuiluksi vailla päämäärää. Mutta silti kaupungista jäi kiva kuva. Tuntuu vähän kuin olisi paisutetussa Helsingissä. Liikkuminen oli helppoa ja logiikan oppi nopeasti. Vähän sama kuin Berliinissä, kun juonesta pääsee kiinni, loput oppii lennosta.

Tukholmassakin maailman pienenemisen näki äkkiä. Samat kaupat, vaikka pienemmässä koossa, löytyy Suomesta ja tällaiselle keskiverrolle, keski-ikäiselle miehelle ei ostettavaa juuri löydy. Kaupungissa oli kuitenkin ihan kiva kävellä ja katsella ja fiilistellä ulkomailla oloa. Omaa päätä helpotti olla edes hetki hieman kauempana kotoa. 

Pienellä suunnittelulla olisi muutaman tunnin visiitistäkin saanut enemmän irti. Ja totta kai oman osansa matkustusmukavuuteen teki vesisade. Luulen, että Tukholmaan tulee kyllä mentyä uudelleen, ehkä hotellireissulle ja lentokoneella. Ja ennen kaikkea hyvin suunniteltuna. Onhan meillä käytännössä kaikki nähtävyydet siellä näkemättä :D




Loman loppu - ahdistus, paniikki vai vanhan tutun arjen kohtaaminen

Olen sanonut ennenkin, että viihdyn tällä hetkellä työssäni, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että huomenna pääsen tarttumaan taas arkirutiineihin kiinni. Työt eivät ole minun mieltäni kaivaneet kahteen viikkoon, eikä odotettavissa ole mitään paniikkia, kun arki taas alkaa. Suhtaudun loman loppuun levollisesti.

Muistan pahimpina aikoina, kuinka loman viimeisenä iltana päälle iski kamala paniikki. En saanut unta, koska pelkäsin, mitä kaikkea arki toisi tullessaan ja joskus tuntui, ettei työstä yksinkertaisesti selviä. Seinä on yksinkertaisesti liian korkea kiivettäväksi. Lomalla työasiat pyörivät mielessä ja työkonetta tuli räpellettyä muutaman kerran vain varmistaakseni, että töissä kaikki oli ok. 

Samoin muistan ajan, kun piti olla niin tärkeä ihminen, että asemaa tuli korostettua sillä, että teki lomalla "vähän töitä" koko ajan. Se oli puhdasta oman aseman pönkitystä ja ylisuorittamista. Levon kanssa niillä lomilla ei ollut mitään tekemistä, vaikka tehtävät olivat sellaisia, että niistä sitä lepoa olisi kaivannut. Mutta nuo ajat ovat onneksi jääneet taaksepäin ja aamulla voin ilolla avata työkoneen ja kohdata tavallisen maanantain.

Tiedän myös sen, että monet miettivät juuri lomalla työpaikan vaihtoa. Kun töistä pääsee hetkeksi irti, näkee oman työnsä etäältä, ikään kuin ulkopuolisena. Joskus se ulkoa katsominen saa vanhan työn näyttämään rumalta. Uskon siihen, että levänneet aivot tekevät viisaampia ratkaisuja kuin rasittuneet. Jos työ näyttää lomalta käsin pahalta, kannattaa vaihtoa vakavasti miettiä. Mitään paniikkiratkaisuja ei kuitenkaan ole syytä tehdä. Lomalla voi uhrata muutaman tuokion haaveilulle siitä, mitä isona haluaisi tehdä. Työpaikan vaihdon lisäksi on aina mahdollista opiskella, vaihtaa tehtäviä talon sisällä tai ottaa kokonaan uusi suunta. Avoin mieli miettii kaikkia vaihtoehtoja - haaveilu ei maksa mitään, eikä velvoita mihinkään.




Minkä arvosanan loma saa?

Nyt kun viimeisiä viedään, voi hieman arvostella kulunutta kahta viikkoa. Ensinnäkin loman pituus oli minulle ok. Rahallisesti tämä ei vielä aiheuta paniikkia ja unettomia öitä, mutta pidempään lomaan kerralla eivät rahkeet olisi riittäneet. Etenkin, kun kaikkinaisen reissaamisen kulut ovat selkeästi nousseet. Ja kun kehoa ja päätä kuulostelen, niin levätty on. Unirytmiä sain kivasti korjattua sen, mitä korjattavissa on. Lomalla parasta ovat päiväunet, jotka paikkaavat univajetta, joka yöltä jää. Sitä vajetta jää valitettavasti lomallakin jonkin verran, koska vika on luultavasti syvällä korvien välissä. Jotain kertoo se, että lomalla olen kuunnellut noin 1,5 äänikirjaa, pääasiassa öisin. Onneksi oli sentään hyviä kirjoja.

Ajankäyttö ei mennyt nappiin, ei alkuunkaan. Kivaa oli se, että tuli hieman reissattua. Minusta Hämeenlinnan reissu oli aika nappiin osunut. Kiva reissu, jolla oli uutta näkemistä, eikä mitään ylimääräistä järjestämisen vaivaa. Eikä Tukholman reissussakaan varsinaista moitittavaa ole - ehkä hieman suunnittelematon ja ajankäytöllisesti löperö, mutta tärkein tavoite toteutui, pääsimme ulkomaille saakka lomalla.

Valitettavasti lomasta iso osa meni hieman muissa fiiliksissä kuin lomafiiliksissä. Se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika, vaan sattumien summa. Nyt jälkeenpäin katsottuna fiilis on, että arvokasta aikaa kului hukkaan ja lomaan jäi välipäiviä, jotka olisin halunnut viettää toisin. Ja ehkä loman rytmitystä olisi voinut parantaa - mutta kun loma ei ole vain minun aikaani, ei voi olla niin itsekäs, että käyttää loman ainoastaan omiin juttuihinsa. Esim. vintin siivous jäi kesken ja jostain on revittävä vielä yksi viikonloppu orapihlaja-aidan leikkaukseen. Nuo jutut olisi voinut hoitaa lomalla, niin syksyn työlista olisi ollut lyhyempi. Etenkin, kun tiedän, että arjessa työ haukkaa niin ison osan aikaa, että ylimääräisten hommien järjestämiseen joutuu ajan repimään jostain. 

Ja ehkä liikaa tuli hengailtua kotona - lomalla se on juuri se juttu, jota mielelläni välttäisin, koska vietänhän täällä kaikki päivät arkena. Mutta siis hyvässä lomassa on aina parannettavaa. 

Kelit eivät tänä kesänä osuneet lomalla ihan nappiin. Mutta positiiviseksi yllätykseksi huomasin, että se ei haitannut kyllä yhtään. Minulle kelpaa sää kuin sää, se ei muuta loman fiilistä mihinkään suuntaan - tekemistä ehkä enemmän. Sadepäivinä voi lukea, kirjoittaa tai katsella elokuvia. Poutasäällä olla ulkona ja nauttia vaikka rantaelämästä. Jos jostain olen lomassa ylpeä, niin siitä, että tuli kirjoitettua enemmän kuin aikoihin ja opiskeltua Duolingolla espanjaa. Molemmat loistavaa kuntoutusta pääkopalle. 

Parasta lomassa on asenne. Se, että ei ole kiinni missään aikataulussa, eikä mitään ole pakko tehdä. Se vapaus välillä tekee hyvää ja sen ansiosta jaksaa aina tehdä töitä - että voi taas joskus ottaa vapaata ja lomailla. Loma on aina ennen kaikkea asennejuttu, eikä se ei ole kiinni loman pituudesta, säästä, lomanviettopaikasta tai -seurasta. Loman asenne on kiinni korvien välistä. 

Päätän lomaraporttini täältä tähän!

tiistai 1. elokuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 7/X




 Lomassa on menossa pari mitäänsanomatonta välipäivää. Viikonlopun hautajaisreissun jälkeen on toisaalta hyvä olla hieman aloillaan ja palautua, mutta koko ajan on olo, että pitäisi tehdä joko tehdä jotain järkevää tai olla jossain muualla.  Kotona tyhjänpanttina oleminen tekee mielen levottomaksi. Töitä en juurikaan ajattele, vaikka mielenkiinnolla seuraankin varauskalenterin täyttymistä ja tulevien viikkojen taattua kiirettä. Tavallaan olen irtautunut työstä niin hyvin, että tuntuu jotenkin oudolta, että on olemassa toiminnantila nimeltä "työ". Mutta pakko sanoa, että eipä paljon ahdistakaan :)

Toisaalta juuri tekemättömyyden pitäisi olla parasta lomaa. Silloin pää lepää ja keho palautuu. Mutta koti ei ehkä ole paras ympäristö joutilaisuudelle. Täällä joka paikka muistuttaa tekemättömistä töistä ja hoitamattomista hommista. Eli käytännössä on hieman huono omatunto joutilaisuudesta - protestanttinen etiikka kolkuttaa ohimoita.

Tiistaina pistin alulle tämän kesän suururakan eli vintin siivouksen. Talon käyttövintille on kerääntynyt viimeisten noin viidentoista vuoden aikana melkoinen määrä pois silmistä raivattua tavaraa ja kun neliöitä on paljon, niin aika paljon turhaa ja tarpeetonta saa säilöttyä. Nytkin kiertoon lähti seitsemän muovilaatikollista kirjoja, papereita ja erilaisia lehtiä, jotka on tallennettu siltä varalta, että joskus niille tulee vielä kysyntää. Ei ole tullut....

Poistetut kirjat on otettu kirjahyllystä pois ja siirretty ns. välivarastoon. Laatikoissa huomasi ostokausien kerroksellisuuden. Välillä oli ostettu hyvinkin vakavaa tietokirjallisuutta ja korkealentoista filosofiaa ja välillä taas hankinnat ovat olleet lähinnä kioskikirjallisuutta ja kevyttä proosaa. Joukossa oli myös lukemattomia klassikoita (tällä kertaa lukemattomuus tarkoitti sitä, että kansia ei juuri oltu raoteltu...) 

Yhtä kaikki sinne menivät kierrätykseen kaikki. Kannet irti ja sekajätteeseen ja paperiosat paperinkeräykseen. Pieni tyyppi oli ahkerana apulaisena irrottamassa kansia. 

Tunnustan - olen kirjaholisti, jonka suurin ongelma on kirjojen liiallinen hankkiminen ja se, että tunnen aivan turhan suurta vetovoimaa kirjakauppoja kohtaan. Haluni ostaa ja säilöä kirjoja eivät pysty kohtaamaan, koska kirjahyllyn kapasiteetti on rajallinen ja haluni kirjojen omistamiseen on rajaton. 



Lukuinto lähtee lapsuudesta

Luin artikkelin, jonka mukaan klassinen kirjahylly ei nykyisin ole enää olohuoneen vakiokaluste. Ilmeisesti se johtuu siitä, että olohuoneen vanhat normikoristeet - paperiset valokuvat ja paperiset kirjat eivät ole pystyneet pitämään pintaansa kamppailussa asuntojen tehoneliöissä. 

Minä olen omistanut kirjahyllyn niin kauan kuin olen asunut poissa kotoa. Ja kirjahylly on myös aina ollut kirjoja täysi. Rakastan kirjoja - niiden paperisia versioita. Säännöllisin väliajoin törmään tilanteeseen, jossa hyllyt ovat täynnä, mutta kassissa on kasa uusia teoksia odottamassa sijoituspaikkaa. Silloin on käytävä läpi vanhat kirjat ja siirrettävä poistoon vähiten tarpeelliset kirjat, jotka eivät ole lunastaneet paikkaansa klassikoiden joukossa.

Muistan lapsena, kun kävin luokkakaverini kotona ja näin siellä täyden seinällisen kirjahyllyä. Kadehdin hyllyjen sisältämää sivistystä ja mietin, miten paljon aikaa ja vaivaa sellaisen määrän  hankkiminen on vienyt. Meillä kotona kirjoja oli ehkä yhden käden sormien verran - ja niistäkin yksi oli vihkiraamattu ja loput lahjaksi saatuja. Ihan kiusallanikin ostin myöhemmin isälleni aina lahjaksi kirjoja, jotteivat hyllyt vaan pääsisi tyhjenemään. 

Äitini on aina ollut lukijatyyppi. Häneltä olen luultavasti perinyt oman lukuintoni. Muistan äitini jo lapsuudesta sellaisena, että yöpöydällä oli vähintään yksi kirja odottamassa lukemistaan. Äidiltäni opin myös kirjaston käyttämisen. Melko lailla heti, kun opin lukemaan, opin myös lainaamaan kirjoja kirjastosta. Lainaamani määrät olivat järjettömiä, mutta kaikki kirjat Rantakylän lastenosastolta tuli käytyä läpi.

Muistan elävästi, miten tajusin jossain vaiheessa, että koko lastenosasto oli kahlattu läpi ja kirjat olivat loppuneet (silloin uusimistahti ja laina-aineiston laajuus ei ollut nykyistä luokkaa) ja mieleen iski epätoivo. Tässäkö tää sitten oli? Kunnes tajusin siirtyä aikuisten osastolle ja lukemattomia kirjoja (niitä, joita en ollut lukenut SEKÄ lukematon määrä) oli ihan uusi määrä - homma alkoi siis alusta!! Ja yhtä kova olen käyttämään kirjastoa edelleen. Tosin nykyisin homma perustuu enemmän varauksiin ja niiden noutoihin ja vähemmän hyllyjen välissä seisoskeluun. 

Kirjasto on aina ollut ja on edelleen paras mahdollinen kohde verovaroille. Kirjasto on helpoin tapa tuottaa sivistystä ja tarjota lukuelämyksiä kaiken ikäisille - varallisuustasosta huolimatta. Ja harvinaista kyllä kirjasto on pitänyt pintansa ajan saatossa. 



Kirjahyllyn täyttämisen logiikka

Ostamieni kirjojen kiertonopeus on kasvanut. Se johtuu siitä, että kirjoja tuotetaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan, niiden taso on noussut ja samasta aiheesta saattaa löytää valtavan paljon materiaalia. Ja totta kai oma varallisuustasokin on noussut. Opiskeluaikana (ostin kirjoja silloinkin) uutuuskirja oli niin kallis, että sen ostamista piti harkita tarkkaan. Nykyisin taas tarpeellisia kirjoja tulee hankittua enemmän nopeiden (siis ei aina fiksujen) päätösten seurauksena. 

Koska kirjahyllyn metrimäärä on vakio - ja hyvin rajallinen, on sisältöä käytävä läpi suhteellisen taajaan. Tämä sen lisäksi, että omaa ostamista on pitänyt rajata moneen kertaan. Hyllyjen täyttäminen on tosin melko luovaa. Kirjat ovat aluksi siisteissä riveissä, kunnes rivien päälle muodostuu lisärivejä, jotka sitten täydentyvät rivien eteen ahdetuilla viime hetken hankinnoilla. Sitten jossain vaiheessa hyllyn sekavuus kypsyttää mielen yli ja on aika tehdä siivous. Lopputulos löytyi sitten vintille pakatuista muovilaatikoista.

Kirjojen hävittäminen on edelleen yhtä vaikeaa. Ei tekisi mieli heittää roskiin teosta, jonka tekemiseen on uhrattu niin suuri määrä aikaa ja vaivaa. Kirja on jonkun kirjoittajan unelma ja unelman täyttymys. Tuntuu suorastaan loukkaukselta heittää kirja roskikseen. Toivon, ettei kukaan kirjailija joudu näkemään, kuinka oma hengentuote lähtee viimeiselle matkalleen kohti kierrätyskeskusta. Nuoruudessani, kun kirjojen hankkiminen oli vähäisempää, oli kohtaloa mahdollista huijata. Käytetyn kirjan pystyi viemään antikvariaattiin, jossa se lopulta löysi uuden kodin - ja uuden kirjahyllyn.



Mitä kirjahylly sitten pitää sisällään?

Minun kirjahyllyni on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisenä ovat ne kirjat, joiden pariin palaan useampaan kertaan. Käytännössä joka kesä luen Juha Vuorisen räävittömän tuotannon ja pahimpaan dekkarinhimoon ahmin Reijo Mäen Vares-sarjaa. Ne ovat kevyttä lomalukemista aikuiseen makuun. Noita täydennän Matti Röngän Viktor Kärppä -sarjalla. Koska kirjat ovat käytössä suhteellisen usein, on fiksumpaa omistaa ne itse.

Toinen osa kirjahyllystä pitää sisällään musiikkiin liittyvää kirjallisuutta. Koska kuuntelen paljon musiikkia, on mukavaa omistaa kirjoja, jotka kertovat tarinoita biisien ja bändien takaa. Hyllyssä on sellaisten bändien ja muusikoiden elämänkertoja, joiden tuotantoa kuuntelen säännöllisesti. Nätissä rivissä ovat Led Zeppelinin, AC/DC:n sekä The Doorsin ja Rolling Stonesin tarinat. Mitkään tusinamuusikot tai hetken hittitehtaat eivät minun hyllyyni päädy. Tämän hyllyn ongelma on tarjonnan laajuus. Uusia kirjoja ilmestyy koko ajan ja on vaikeaa löytää tilaa uusille teoksille, kun aiempia ei raaski millään heittää pois. Sopu sijaa antaa, on tämän hyllyn motto.

Musiikin lisäksi yksi hylly on varattu toista maailmansotaa koskevalle kirjallisuudelle. Sotahistoria on  kiinnostanut minua kouluajoista lähtien. Toisen maailmansodan henkilöhistoriaa perataan edelleen läpi ja joka vuosi ilmestyy teoksia, jotka tarkentavat ja parantavat sodan kuvauksia. Siksi tässä kohtaa hyllyssä käy jatkuva valikointi. Vanhat kirjat väistyvät uusien tieltä. Lisäksi omat kiinnostuksen kohteetkin vaihtelevat. Jossain vaiheessa siirryin Euroopan rintamalta Tyynenmeren rintamalle ja nyt viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa Suomen sodan tapahtumat. 

Viimeinen osa kirjahyllystä on varattu klassikoille, joita nyt vaan on omistettava. Minulle klassikot ovat esim. Mika Waltarin teoksia. Samoin Leon Uris on minulle kirjailija, jota tulee luettua paljon. Ja totta kai jokaiselta itseään kunnioittavalta lukijaharrastajalta on löydyttävä Kalevala, Vänrikki Stoolin tarinat, Sodankäynnin taito ja Ilias ja Odysseia - sekä tietenkin kaikkein tärkeimpänä - Raamattu. Nuo ovat kirjoja, jotka nyt vaan pitää olla tarjolla - ja luettuna (no raamattua en ole lukenut, kuunnellut äänikirjana enemmän...).

Kirjahylly on taistelu tilasta ja turhuudesta. Itse arvostan edelleen paperista kirjaa niin paljon, että haluan ostaa uusia kirjoja. Mutta koska tilasta on pulaa, harkitsen jokaisen kirjan ostamista kerta kerran jälkeen enemmän. Jos mahdollista olisi, omistaisin kokonaisen kirjastohuoneen. Sen seinät olisivat teoksia täynnä, eikä tila loppuisi ihan äkkiä kesken. Keskellä huonetta olisi muhkea nojatuoli ja seinän vierustalla pehmeästi musiikkia toistavat kaiuttimet. Seinän kirjahyllyt imisivät kaiken muun äänimaailman itseensä niin, että lukemaan keskittyminen olisi täydellistä. Siihen kylkeen lasi hyvää viskiä ja aika menettäisi merkityksensä.

lauantai 29. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 6/X


 

Tänään kokoonnumme kuoleman äärelle. Meille läheisen henkilön lisäksi hyvästelemme yhden kokonaisen sukupolven, kun vietämme sukujemme viimeisen sodan nähneen jäsenen muistojuhlaa. Olemme olleet onnekkaita, kun elämässämme on ollut tähän saakka vanhempia kolmen sukupolven yli. Omien vanhempiemme vanhemmat ovat olleet aktiivisesti läsnä lapsuutemme ja myös omat lapsemme ovat saaneet nauttia heidän seurastaan. 

Olemme viime vuosina joutuneet viettämään hautajaisia suhteellisen usein. Se kertoo siitä, että ihmisten elinikä on kasvanut, mutta myös siitä, että nyt on aika siirtää yksi kokonainen sukupolvi muistoihin. Isovanhempiemme sijaan omat vanhempamme ovat nyt se vanhin ja kokenein sukupolvi. Samalla se totta kai tarkoittaa sitä, että meidänkin on aika aikuistua lopullisesti. Jono siirtyy pykälän eteenpäin.

Suomalaiset hautajaiset ovat synkkiä rutiineja

Puhuimme hautajaisista ja siitä, kuinka aiemmista muistojuhlista ei juuri ole jäänyt muistoja. Ei jää, koska kukaan ei halua muistella hautajaisia jälkikäteen. Surulla on mieleen valtava voima. Se hävittää muistikuvia ja mieli auttaa meitä selviämään surusta unohduksen kautta. 

Toisaalta taas suomalaiset hautajaiset ovat melko samanlaisia keskenään. Niihin liittyy paljon rutiineja ja hautajaiset ovat hyvin rutiininomaisia. Hautajaisiin rakennetaan harvoin mitään persoonallisia piirteitä. Osin siksi, että niiden järjestäminen ei ole mitenkään nautittavaa puuhaa ja toisaalta taas siksi, että turhan persoonallisia hautajaisia voitaisiin pitää epäsopivina. 

Rutiinit ja helppous on luotu, jotta suru olisi helpompi kestää. Surussaan ihminen menee automaattiohjaukselle, jolloin oleminen keskittyy perustoimintoihin. Rutiinit sujuvat, vaikka mieli askartelee muissa asioissa. 

Rutiinit myös auttavat surun käsittelyssä. Prosessoimme läheisemme menetystä askel kerrallaan ja hyvästelemme hänet hienovaraisesti vähitellen. Hautajaiset ovat usein oman suruprosessin eräänlainen päätepiste, jossa vainaja siirtyy muistoihin. Muistan helpotuksen, kun oman isäni hautajaiset olivat ohi. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat kehosta loppuneet ja päälle iski valtava väsymys. Koko parin kuukauden mittainen surutyö oli tullut päätökseen ja prosessi oli läpikäyty.

Suomessa suru on synkkää, tummaa ja yksitotista. Vaikka vainaja käskisi pitämään iloiset juhlat muistokseen, on tahdon noudattaminen vaikeaa. On hankala viettää iloista muistojuhlaa, kun mieli haluaisi surra. Hautajaiset ovatkin yhtä paljon vieraita kuin vainajaa varten. Se on suomalaisille jotenkin ainoa paikka, jossa surua saa avoimesti näyttää ja kokea. Muuten pyrimmekin pitämään surumme sisällä ja näkymättömissä. 

Paljon riippuu toki vainajastakin ja hänen poismenonsa tavasta. Äkilliseen tai jollain tapaa epäoikeudenmukaiseen poismenoon suhtaudutaan shokkihoitona ja kuoleman hyväksyminen on vaikeaa. Jos taas vainaja menehtyy pitkäaikaisen sairauden vuoksi, on hyväksyminen helpompaa ja joskus poismeno voi olla helpotus. Vainaja saa levon ja pääsee eroon kivuistaan. Ja joskus taas ihminen päättää itse päivänsä, jolloin jäljelle jää surun lisäksi kysymyksiä ja joskus jopa huonoa omaatuntoa. 



Onko väärin varautua kuolemaan?

Lehdissä puhutaan paljon perintösuunnittelusta. Ihmisten pitäisi varautua verojen välttämiseksi omaan poismenoonsa ja jakaa omaa jäämistöään jo hyvissä ajoin etukäteen. Kuitenkaan samalla tapaa ei puhuta siitä, että kuolemaan voisi varautua muutenkin. Toisaalta tuntuu sopimattomalta kurkistaa omaan loppuunsa, mutta toisaalta taas jokaisen meidän päämäärä on sama, joten ei siitä puhumisen pitäisi olla mahdotonta.

Pitäisikö pystyä puhumaan myös kuolinsuunnittelusta? Kuinka moni tietää läheistensä viimeisen tahdon vaikkapa hautajaisten suhteen? Mitä virsiä hautajaisissa pitäisi laulaa tai pitäisikö niitä laulaa ollenkaan? Entä jos vainajan oma tahto olisikin kuulla jotain muuta.

Läheisen kuoleman jälkeen elämme suuressa epätietoisuudessa, miten viimeistä tahtoa olisi helpointa noudattaa. Millaiset hautajaiset läheisemme olisi itse toivonut ja ylipäätään ketä siellä pitäisi olla läsnä. Yleensä suunnittelemme hautajaiset omista lähtökohdistamme, koska parempaa tietoa ei ole. 

Jo meidän sukupolvemme kuolema on vielä monimutkaisempaa. Olemme fyysisen läsnäolon lisäksi läsnä myös virtuaalisesti. Kuka päättää elämämme siellä, ettei se suotta jatku fyysisen poismenon jälkeen? Ja kun meillä on fyysisten ystävien lisäksi ystäviä myös virtuaalimaailmassa, ovatko he oikeita ystäviä - pitäisikö heitäkin kutsua hautajaisiin? Ja kun fyysiset etäisyydet ovat suuret, niin pitäisikö hautajaiset striimata, että niihin voisi osallistua myös kaukana olevat ystävät. 

Lisäksi olemme hajautuneet perheinä pitkien välimatkojen päähän. Kuinka paljon tiedämme esimerkiksi vanhempiemme elämästä? Tunnemmeko heidän ystäviään tai parhaassa tapauksessa edes uusia kumppaneita. Mitä etäisemmät välit vanhempiin ovat sitä hankalampaa on myös muistojuhlien järjestäminen. 

Vainajat jäävät aina muistoihimme

Vaikka tänään vietämme yhden henkilön hautajaisia, tiedän muistoissa meneväni muidenkin edesmenneiden läheisten luo. Hautajaisissa ainakin minä kerään muistoissa mukaan myös heidät, joita ei luonamme enää ole. 

Minulle hautajaiset ovat aina vaikeita. Surun käsittely ei ole helppoa koskaan. Mutta iän myötä siitä tulee siedettävämpää. Vanhemmiten oppii suhtautumaan elämän kiertokulkuun ja sen päätepisteeseen armollisemmin. Kerta kerran jälkeen tajuaa paremmin, että jokaisen elämä tulee väistämättä päätepisteeseen ja sen viimeisen päivän hetkeä emme päätä itse. Siksi kuolema on vain väistämätön osa elämää. 

Hautajaisissa tärkeintä on kunnioittaa vainajaa ja hänen muistoaan. Muistaa hänet sellaisena kuin hän oli elävänä ja silloin, kun hän oli läsnä. Ja totta kai vielä tärkeämpää on muistaa läheisiään silloin, kun he ovat elossa ja läsnä.